Ravinteli Huber on kaikkien lihamielisten sankari. Valikoimassa on kotimaista lihaa niin rotukarjan, röhkiväisen kuin hummankin muodossa. Ilmakuivauksen iloistakin on nautittu jo pitkään. Brassilihaa ei täällä tiristellä, vaan sous vide -kylpyihin ja Inka-puuhiiligrillin hehkuun kölläytetään vain kotimaista maistuvaista. Olinkin varsin täpinöissäni, kun suuntasin Huberin hellään syleilyyn kyyrylaukkapäivän päätteeksi. Luvassa oli ravintolan ensimmäinen Lihailta, yllätykselliseksi luvattu lihaisia erikoisherkkuja sisältävä illallinen juomineen.

Huber on saanut hiljattain tahtipuikkoihinsa vahvistusta niin köökin kuin salinkin puolelle. Sitä säkenöivintä kokkipuukkoa heiluttaa jo eeppisen maineen saanut keittiömestari Pekka Koponen eli Kopone. Ravintolapäällikkönä taas taiten palvelee hiljattain Suomeen saapunut, vuosia Gordon Ramsayn ravintoloissa työskennellyt Elina Airola. Uusia meheväisiä ideoita lienee pulpunnut Lihailtaankin näiltä tuoreilta tehotiimin vetureilta.

Ilta starttasi baaritiskiltä, jonne joukkio lihaisten ilojen ystäviä kokoontui ennen illallisen alkua. Huberin drinkkitaituri Tamer Khalifa pisteli sheikaten ja hetkuttaen juomasekoituksia teemaan sopivasta Bacon Whisky Sourista hipster-herkku Negroniin. Jää särkyi sopivaisesti muutenkin kuin laseihin. Pontevat ravintoloitsijat Mika Roito ja Pekka Salmela taas tarinoivat tulevista lihaisista nautinnoista tovin, jonka jälkeen suuntasimme porukalla yläkerran pitkän pöydän ääreen kunnon lihapeijaistunnelmassa tuttujen ja tuntemattomien kanssa jutustellen.

Ateria alkoi tykisti tymäkällä luulla, jolla oli grillissä paahtunutta luuydintä ja pikkelöityä sipulia siianmädillä sekä versorapsakkuudella kukkuroitettuna. Kun alkuruoka oli kaavittu leivän kera kadoksiin, saapui paikalle napsullinen viskiä, joka ohjeistettiin nauttimaan kohottamalla luukouru huulille ja liruttelemaan sitä pitkin suuhun makuja matkalta mukaansa nappaava juoma. Uromiehevä olo tuli moisesta viskin kurkunkantta kohti liruttelusta, vaikka yleensä viskitilkkani siemailenkin hitaammasti ja hartaammasti maistellen.

Seuraavaksi pöytään saapui tyytyväistä yninää herättävä rivakasti grillattu puna-antura kavereinaan piparjuuri-voikastiketta, fenkolia, pinaattia, retiisiä ja retiisinlehtiä. Raikas ja keveä annos oli juuri passeli kaiken lihahurmoksen keskelle.

Välipalaksi maisteltiin Huberin Huilu -makkaraa, jonka jälkeen pöytään tömäytettiin kirjaimellisesti illan päätähti: lämminsavustettu ja paahdettu puolikas possunpää per istuinpariskunta! Hulppeasta näystä mieleen muistuivat äidin ja isoisoäidin sianpääsyltyn keittelyt. Ihan suoranaisen pään muodossa en kuitenkaan aikaisemmin ole possua syönyt, joten uteliaasti kävin kalloon käsiksi. Potsin päästä löytyi poskilihojen lisäksi yllättävän paljon maisteltavaa, kun ryhdyimme reilusti arkeologisia kaivauksia suorittamaan. Paljastui myös reippaasti makuisaa rasvaa, jota kannatti lihapalojen kylkeen kaapaista.

Toisille lihamäärä oli likimain ylenpalttinen, joku taas kaapi tyhjäksi kairattua kalloa leivänpalasella hartaasti nassuttaen. Pömönsä pullolleen saivat varmasti kaikki. Tuumasipa joku, että joulukinkun sijaan tulee jatkossa havittelemaan päätä uuniinsa upotettavaksi. Voin myös lämpimästi suositella sianpäällä herkuttelua kaikille lihamielisille, mikäli sellaista vaan syötäväkseen saa. Potsin pää muistuttaa myös mainiosti siitä faktasta, että liha ei kasva vakuumissa marketin kylmätiskissä, eivätkä eläimen kasvatusolosuhteet, -tavat tai ravinto ole yhdentekeviä asioita lain.

Messevän tuhdin illallisen lopulta päättävä jälkihyvä oli (onneksi) herttainen hämy, sillä annos oli ulkonäköään kosolti kevyempi hyvyys. Saimme paineistettua raparperia, mesiangervo-karamellikastiketta, kirjaimellisesti suussa sulavaa ilmattua jogurttia ja kielen päälle hekumalliseksi toviksi asumaan jääviä valkosuklaakristalleja. Havaitsin lusikkani raapivan lautasta siinä määrin häiritsevästi, että santsasin lopulta kastiketta sumeilematta.

Mielestäni on hienoa, että vaikka ulkomaisen lihan laadukkuutta ja paremmuutta jokunen vuosi sitten vielä hehkutettiin estoitta Suomi-naudalle vähän naureskellen, meillä on tällaisia ravintoloita, jotka ovat toimintansa alusta asti halunneet hyödyntää ainoastaan kotimaista, puhdasta ja helposti jäljitettävää lihaa. Ja vaikka parhaillaan hyrräävä vegevallankumous on perin ilahduttava tosiasia, on taivahan tosi myös se, että lihansyönti ei tule loppumaan. Uskon ja toivon kuitenkin, että alkuperä ja tuotantotavat nousevat valintoja ohjaaviksi tekijöiksi niin liha- kuin ravintolatiskeilläkin.

Vanha kasvissyöjästä sekaaniksi kääntynyt kulinaristi syö itsekin nykyään entistä harvemmin lihaa, mutta silloin kun syö, on tuotantotavalla ja alkuperällä painavainen merkitys. Maalla pientuottajien ja kalamiehien keskellä asuvana ne valinnat ovat luonnollisia muutenkin. Jokunen vuosi aiheesta jotakin näpyttelin TÄÄLLÄ. Ymmärrän ja kuittaan toki joidenkin ulkomaisten lihakarjarotujen lihan hulppean koostumuksen puolesta puhumisen, mutta kun aletaan kurkistella sille paikka paikoin hämärälle tuotantotavan ravinto-, kasvuolosuhde- ja lääkitysalueelle, vie marmoroituneisuudellaan vaatimattomampi suomalainen sarvekas ulkomaista muskeliveljeään 6-0, vaikka hintakin kirpaisisikin toisinaan enemmän kotimaisen kohdalla. Haukkaan mieluummin harvemmin mutta parempaa niin kehon kuin omantunnon kannaltakin. Esimerkiksi Huberissa, jossa myös Lihaillat vaihtuvin teemoin tulevat jatkumaan. Seurailkaahan.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here