Semiloma Kreikassa eli sinne syöden ja takaisin kierien Vol. 1

0
1625

Terveisiä lataamosta nimeltä Kreikka! Nyt on tädissä virtaa ja väkkäriä liikkeitä kuin pienellä kävynsyöjällä! Tovin verran blogi taitaa tursuta matkakuvauksia, sillä tarinaa piisaa pitemmästi kuin yhden kirjoituspätkän verran. Kärsivällisyyttä, pyydän. Kyä se siitä ohi menee.

Reilun parin viikon mittainen poistuma sorvilta ja ravintoloista ei ollut ihan kivuton toteuttaa. Etenkään, koska moni mielenkiintoinen ja epäilemättä maistuvainen työhäppening jäi kokematta, eikä majapaikkojen verkkoyhteyksissäkään ollut aina hurraamista. Mutta toisaalta hyvää aikaa poistua ruokakuvioista keskikesän parin viikon hiljaiselon ulkopuolella ei oikein olekaan. Eikä silloin kannata Suomesta poistua rantakiilto silmissään yhtään minnekään, Välimeren tienoille nyt ainakaan, koska turismitulva vähän siellä sun täällä ja Suomen luonto upeimmillaan. Siksi pitkään harkittu tempaus ynnä repäisy ulukomaille nyt. Edellisestä kerrasta oli kuitenkin kerinnyt kulua jo vuoden verran. Liikaa. Silloin vuorossa oli hienostunut ja linjakas Italia, nyt ylirento ja serpentiiniteistään huolimatta mutkaton Kreikka. Reissu oli leppoisa siinäkin mielessä, että en järkkäriä kovin montaa kertaa näppeihini ottanut. Valtaosa kuvista on räpsitty luurilla. Alienit ovat mahdollisesti asialla.

siivet ja sarvet lefkas agiophilli 3siivet ja sarvet lefkas kukkaKun ajattelen Kreikkaa, verkkokalvot täyttyvät turkoosien aaltojen ja aurinkomainingeissa paistattelevien autioiden valkeiden pikkukivirantojen loputtomasta virrasta. Sitten silmissä alkaa risteillä syöksähteleviä pääskysiä ja värikkäitä vihanneksia mehevien mustekalalonkeroiden tuntumassa. Kaiken kruunaa kuva sitruunapuusta häikäisevässä auringonpaisteessa. Sitä oli Kreikka tälläkin kertaa. Nyt pääsimme maistamaan sitä etupäässä saarien muodossa, kun lensime ensin Ateenaan ja matkasimme sieltä vuokra-autolla ensin Lefkakselle, siitä lautalla Kefaloniaan ja edelleen Zakynthokselle ja lopulta takaisin päin Delfoin kautta koukaten.

Yleensä emme suuntaa koskaan samaan paikkaan kahta kertaa, mutta edellinen visiittimme Lefkakselle oli vain päivän mittainen, joten kauniiden rantojen jano kurkkujamme kuivatellen suuntasimme sinne nyt ajan kanssa uudestaan. Meitä tervehtivät Lefkaksen tutut kiemurateiset, vihreydestä turkkiset vuorenrinteet, jotka tulvivat tällä kertaa keväisiä auringonkeltaisia kukkia taustanaan sininen meri. Lämmin meri. Valkearantainen meri.

siivet ja sarvet lefkas porto katsikisiivet ja sarvet lefkas porto katsiki 8siivet ja sarvet lefkas porto katsiki 3siivet ja sarvet lefkas porto katsiki
Lefkaksen rannat maisemineen ovat ehdottomasti Kreikan kauneimpien joukossa. Peräti kauneimmaksi valittu Porto Katsiki on klassikko kuten myös Egremni, jonne oli alun perin tarkoitus suunnata nyt ensimmäistä kertaa. Viime vuonna tapahtuneen tuhoisan maanjäristyksen vuoksi rantapelikenttä oli kuitenkin hivenen muuttunut: tie Egremnille oli suljettu ja kiertotiet lähirannoillekin olivat kiertoisia, soraisia ja kivikkoisia. Myös tie Porto Katsikille oli muuttunut ja kulku mm. järistyksessä vaurioituneeseen upeamaisemaiseen niemenkärkeen suljettu.

siivet ja sarvet porto katsiki 4siivet ja sarvet lefkas agiophilli tLöysimme yllättäen kuoppaisen tiemme (auton öljypohjan puolesta peläten) aivan uudelle turkoosille unelmalle, Agiofilille, joka oli ympäriinsä lepattelevine purjeritariperhosineen oikeastaan vielä Porto Katsikiakin upeampi elämys. Etenkin, kun turisteja ei tosiaan ollut käytännössä lainkaan. Sillä sehän se on aina mielessä, autioranta ja oma rauha. Vaikkakin se tarkoittaa kaikkien palveluiden puuttumista ja eväiden roudaamista kylmäkyhäelmin, niin eipä tee kipiää! Tyhjän, valkean, lämminmerisen rannan unelma on täydellinen, vaikka joutuisikin vierailemaan kerran, pari puskissa tirpulan kanssa kankkuja piikkipuskilta varjellen. Pelkkä turkoosien aaltojen vyöry ja maininkien pyörittelemien pikkukivien laulu korvissa, kun tuuli puhaltaa muun maailman kauas mielen ja mielettömyyksien ulkopuolelle… Jos tuollaisen päivän jälkeen joutuu majoittumaan turistirysän ravintola- ja kauppakadulle jumputtavine musiikkeineen, on järkytysahdistusykä lähellä. Meille kävi Zakynthoksella oman mokan takia niin, mutta siitä seuraavassa numerossa.

Agiofilille pääsin tallustelemaan yksikkömme kärjessä ja videoin siinäkin samalla näkymiä itselleni muistiin ja sukulaisille näytettäväksi. Video on siis juuri sitä tasoa, kuten kaikki muutkin reissupätkät. Mutta tuikkaan ne nyt tähän uhmalla kuitenkin, sillä monttuinen matka ja yllättynyt fiulis välittyvät niistä parhaiten. Täpinöinnin herättämät voimasanat rannan pilkottaessa sentään onnistuin piinaavasti pirätellen nielaisemaan. Eikäpähän tuo näkymäkään isommasti silmiä särje.

siivet ja sarvet lefkas agiophilli 4siivet ja sarvet lefkas agiophilli 2siivet ja sarvet rantavesisiivet ja sarvet lefkas agiophilli 5siivet ja sarvet agiophilli 3siivet ja sarvet lefkas sitruunaLefkaksella asuimme Vasilikin kylässä pienessä majapaikassa, jonka puutarha pursusi erilaisia sitruspuita. Ja tietenkin hedelmiä, joita tuli vedettyä luvan kanssa ja käskystä kuvut pullolleen. Olimme vieläpä ainokaiset asiakkaat, joten nautimme omatekoisista aamiaisistakin aina pitkän kaavan kautta puutarhassa.

Parhaan, parina iltana maistellun ruokapaikan löysimme viereisestä pikkukylästä. Old Plane Tree on sympaattinen, perheomisteinen ikivanha ravintola, jossa isäntä häärii töissä. Kylän väki tuntui kokoontuvan paikkaan paitsi syömään, myös lasilliselle ja vaihtamaan kuulumisia. Tai istumaan järkähtämättömästi ja hiljaa myhäillen paikallaan, kuten eräs vanha mies keppeineen. Talon valkoviini muuten oli ihan poikkeuksellisen mukavaista, yllättävän mineraalista ja tyypillisen sitrusvoittoista, mikä sopii riesling-naiselle hyvinkin. Savatiano-rypäle juhli Robolan kanssa voittopuolisesti kaikissa saariston valkoisissa. Ja paikasta riippuen, jos jännästi kävi, saattoi seassa tai saatavilla olla myös aina Santorinin mieleen tuovaa Assyrtikoa. Kiinnostava oli myös kefalonialainen Tsaoussi, aivan uusi hunajainen tuttavuus. Robola-rypäleen kumppanina tosin sitä siemailin. Mutta sepä siitä sitten.siivet ja sarvet lefkas old plane treeValitsen pikkukylissä aina talon viiniä, mikäli vaihtoehtoja edes on. Paitsi olut, joka kuuluu kuvioihin toisinaan sekin. (Likimain kestämättömän kalliita) pienpanimo-oluita oli tosin huomattavan vähän saatavilla. Siksi viini, joka joskus on erittäinkin mainiota, yleensä ihan hyvää, harvoin puistattavaa. Pieni riski kuuluu asiaan, eikä euro tai pari lasillisesta ole iso investointi. Vapaalla ruokailussa on muutenkin kyse paljolti muustakin kuin itse juotavista tai syötävistä. Se on se tunne, kun pitkän seikkailupäivän päätteeksi istahtaa hanurilleen hyväksi vainutun ravintolan pöytään rakkaiden ihmisten kanssa ja tarjolle tuodaan tuoretta leipää oliiviöljyn ja merisuolaripsauksen alle aateloitumaan. Sitten saa eteensä lasillisen viileää vaaleaa, jota siemailla iloisen puheensorinan poreillessa niin omassa pöydässä kuin tuntemattomia sanoja vilisevänä sen ympärilläkin. Ilmassa tuoksuvat yrtit ja ehkä vieno grillauksen savuarominen vire. Ravintolan ulkopuolella laiturissa saattaa kellutella ravintolan oma pikkuinen kalastusvene, jolla pian haukkailtavaksi antautuva merenelävä, äyriäinen tai muu eväkäs, on napattu vain jokunen tunti aikaisemmin. Tai sitten evästyksen kohde on kotkottanut takapihalla tai ainakin kylän alueella vielä edellisenä päivänä.

siivet ja sarvet lefkas ruokaYksi luksukkaimpia asioita Kreikassa onkin mielestäni ruoka. Kikkailematon, yksinkertainen ja hyviin raaka-aineisiin pohjaava maalaisruoka on parasta reissumeininkiä saaristoauringon alla, sillä se on samalla myös siunattu ja hermoja lepuuttava paluu siihen, mitä varten ravintolat ovat: syömistä ja nauttimista, eivät analysointia ja syynäämistä. Kukaan ympärilläsi ei räpsi annoskuvia. Kukaan ei ole ”testaamassa” nokka snobisti nyrpyllään. Kaikki ovat tulleet ravintolaan nauttimaan ruoasta ja toistensa seurasta.

Noukkaa solmuun en vetänyt minäkään, suinkaan, vaikka ranut yrittivätkin taklata takavasemmalta. Olen siis viimeksi ollut Kreikassa nelisen vuotta sitten, ja vielä silloin puhtaasti perinteistä ruokaa tarjoavia pikkuravintoloita oli kosolti helpompaa löytää myös saaristosta. Mutta nyt jotain mystikästä oli tapahtunut. Nuo saatanalliset turismisymbolit, ranskanperunat, olivat löytäneet tiensä jopa moniin selvästi paikallisten suosimiin ravintoloihin. Miksi, oi MIKSI? Niin sanotusti aidommissa kreikkalaisissa ruokaravintoloissa ne sentään olivat taatusti itse tuoreista perunoista fritattuja, mutta parissa hätäisesti bongatussa paikassa aistin jopa pakastepussin heilahtaneen. Ensin se hiukan harmitti. Sitten sisäisesti vähän itketti. En tahdo pikaruokaperunoita miekkakalani, suvlakini tai mustekalani kylkeen, mutta harmittaa jättää syömättäkin. Ja siis silti tahdon haukkailla lomallani yksinkertaista kreikkalaista ruokaa, en fine dining -annoksia. Mietin syyksi sitäkin, että onko ravintoloitsijoilla tarve tehdä tässä taloustilanteessa (oletettavasti) turisteille mieluista ruokaa? Pistetään sen piikkiin…

Joka tapauksessa saimme nauttia Kreikassa todella hyvää ruokaa piiraista vartaisiin, paistoksiin ja patoihin. Tomaatteja, joissa maistui aurinko. Oliiveja, joissa tuntui etikan hienoisesti sulostuttama muhevuus. Äyriäisiä, jotka olivat merituoreita. Ja kanaa, joka maistui kanalta, ei tehotuotetulta broileripololta. Yksinkertaista ja todella maukasta ruokaa, joka ei tosiaankaan kutsu kuvaamaan. Paitsi näköjään tämän yhden pikaisen luuriräpsyn verran. Onni, vapaus ja raukeus asuu noissa ruokahetkissä. Niihin tekisi mieli jäädä asumaan, ellei taiturimainen työruoka niin koukuttaisi.

Jatkuu seuraavassa nummerossa!

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here